Olen aloittanut alusta. Itse asiassa olen aloittanut elämäni aikana alusta todella monta kertaa, mikä kertoo tyylistä, jolla elän: jos havahdun huomaamaan, että elän itseäni vastaan, pyrin muokkaamaan elinympäristöni sellaiseksi, että voin olla enemmän sitä, mitä todella olen.

Kuten arvata saattaa, olen jälleen kerran elämässäni tilanteessa, jossa en ole tyytyväinen saati onnellinen. Tällä kertaa minut herätti ajattelemaan uupumus, joka lääkärin antamana diagnoosina kiteytti pitkään kyteneen tunteen työn ahdistavuudesta, arvottomuudesta sekä turhuudesta. Menetin mielekkyyden paitsi työhön, myös asioihin, jotka normaalisti ovat tuottaneet minulle mielihyvää ja auttaneet jaksamaan työssä, jossa en ehkä kaikin puolin viihdy. Nyt olen sairauslomalla ja pohdin, mitä ihmettä teen elämälläni.

...ahdistus.

Sairauslomapäiviä on sävyttänyt voimakas ahdistus siitä, että olen epäonnistunut ja kiittämätön. Samalla koen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten hoida velvollisuuksiani vaan istun kotona pohtimassa, kuka oikein olen. Synkimpinä hetkinä alan itse uskoa, että valitan turhasta - ehkä elämässäni asiat vain ovat liian hyvin, ja siksi minulla on aikaa ja varaa kitistä, vaikka pitäisi painaa töitä hampaat irvessä. 

Viimeiseen virkkeeseen en toki usko itsekään, mutta järki ei auta silloin, kun tunne on vahva. Vain tunne voi korvata tunteen ja ajatus ajatuksen, joten jotta todella pystyisin olemaan armollisempi itselleni, minun pitäisi pystyä muuttumaan tunnetasolla. Syyllisyys ja ahdistus eivät edesauta toipumista - päinvastoin.

Kiittämättömyys littyy siihen, että en osaa olla iloinen työpaikasta, joka minulla on. Toki työ on määräaikainen, eikä jatkosta (jälleen kerran) ole varmaa tietoa, mutta silti - tästä kaikesta mahdollisuudestakin pitäisi pystyä olemaan kiitollinen. Työtilanne alallani (kuten tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa lähes kaikkialla) on huono, joten järjellä tehty, turvallinen ja "fiksu" päätös olisi se, että jäisin nykyiseen työhöni, jos kerran saan. Tämän järkiäänen ja oman sisäisen tunneäänen välistä taistelua olen käynyt monta kuukautta, ja taisteluhan minut tietysti onkin uuvuttanut.

...armollisuus.

Tämä viimeinen A-sana on koko elämänmuutokseni avainsana - päädyinpä sitten tulevaisuudessa opiskelemaan, uuteen työhön tai jatkamaan nykyisessä työpaikassani. Jotta asiat voivat muuttua, minun on pystyttävä hyväksymään ehdoitta se, mitä olen ja mitä tunnen. Nämä ovat tuttuja sanoja jo vuosien takaa, mutta koska olen jälleen kerran tässä tilanteessa, voin vain todeta, etten ehkä vieläkään ole oppinut todellista armollisuutta. 

Miten jatkossa löydän kaiken sen, mitä etsin? Millaista tukea tarvitsen? Millaisia konkreettisia muutoksia minun on uskallettava tehdä? Kuka muu minua voi auttaa kuin minä itse? Näihin ja jatkossa kumpuaviin kysymyksiin pyrin löytämään vastauksia osittain kirjoittamalla tätä blogia ja jakamalla vielä kovin keskeneräisiä ajatuksiani. Samalla toivon sydämestäni, että blogini voisi antaa vertaistukea tai herättää ajatuksia myös teissä lukijoissa, jotka olette painineet samanlaisten ajatusten ja tunteiden kanssa. 

Ensimmäinen päivitykseni ei vielä avaa yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti, millaiset asiat ovat ajaneet minut tähän tilanteeseen, mutta ehkä teksti aukaisee pääpiirteittäin sitä, millaisessa suossa juuri nyt tarvon. Toivon, että huutoni kuullaan, sillä kirjoittamisellani on monimerkityksinen tavoite...

...apu.