Tänään avainsanani on tasapaino, sillä sellaisen saavuttaminen henkisellä tasolla tuntuu olevan minulle haastavampaa kuin saattaisi arvata. Huomenna on aika palata töihin, ja päässä risteilee ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta olen tyytyväinen, että palaan takaisin sorvin ääreen, vaikka lääkäri olisikin myöntänyt lisää sairauslomaa. Toisaalta olen ahdistunut, peloissani ja jollakin tavalla kontrollin menettämisen rajamailla, sillä pelkään, etten pysty pitämään kiinni itsestäni, kun palaan vanhoihin kuvioihin.

Mitä oikeastaan pelkään eniten? Mikä balanssiani siis pystyy horjuttamaan? Ensinnäkin uskon, että tasapainoinen suhde elämään (ja työhön OSANA elämää) syntyy vain siten, että jokin minussa muuttuu. Minun on päästettävä irti itselleni haitallisista ajatusmalleista, kontrolloimisesta, itsesyytöksistä, epäonnistumisen tunteesta sekä itseni alentamisesta. Toki ympäristölläkin on oma vaikutuksensa arvottomuuden tunteeni synnyttäjänä, mutta ensisijaisesti minun kai pitäisi kuitenkin pystyä katsomaan peiliin. 

Toiseksi minun on hyväksyttävä, että nykyinen paikka ei ole minulle oikea ja lopullinen. Olen saanut opiskelupaikan tulevaksi syksyksi, ja elämässäni häämöttää uusi toivon väri, joka kieltämättä tuo nykytilanteeseen pientä lohtua. Silti en voi estoitta ilakoida tulevaisuudensuunnitelmieni puolesta, sillä kaikki, mikä on tulossa, on niin kovin avointa ja epävarmaa. Olen siis ottamassa sen kuuluisan riskin, joka on pakko ottaa, jotta elämäänsä voisi todella muuttaa oikeaan suuntaan. Silti (ja juuri siksi) pelkään, sillä en voi olla varma mistään. En voi olla varma siitä, onko suunta oikea. En voi olla varma siitä, saanko opiskelujen avulla yhtään sen parempaa paikkaa työelämästä kuin tähänkään asti. En voi olla varma, tulenko ylipäänsä saamaan jatkossa töitä lainkaan.

Ja nyt - kaiken tämän työ-suorittaminen-identiteetti-ahdistus-vuodatuksen jälkeen haluan kysyä itseltäni: MISSÄ VAIHEESSA OLEN ALKANUT AJATELLA, ETTÄ ELÄMÄ ON YHTÄ KUIN TYÖ?! Missä vaiheessa olen saanut itseni uskomaan, että oma arvoni määräytyy sen mukaan, onko minulla töitä, missä saan töitäni tehdä ja kuinka hyvin työni teen? Missä vaiheessa olen kadottanut itseni tuon ahdistavan ja lamaannuttavan ajatusmallin alle? OIkeastaan vastauksella ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että olen havahtunut nykyiseen tilaani ja että olen valmis ja halukas räpiköimään pois tuosta itse rakentamastani henkisestä ikeestä.

Näissä erittäin epävakaissa tunnelmissa avaan siis huomenna työpaikan oven ja astun takaisin siihen maailmaan, johon kerran olen itseni niin surullisesti kadottanut. En ehkä ole vieläkään valmis, mutta haluan tietää, mihin paluu johtaa. Pystynkö irtautumaan vanhoista ajatuskehistäni ja antamaan itselleni mahdollisuuden rakentaa identiteettiäni uudestaan? Ennen kaikkea: pystynkö ylipäänsä rakentamaan tuota identiteettiä, jos sen rakennusaineena ei saa olla työ? 

Näistä asetelmista minun pitäisi pystyä pitämään itseni balanssissa, vaikka lopulta - kaiken keskellä - koen olevani itseni kanssa niin kovin yksin.