Viikkojen mittainen itsetutkiskeluni on saanut minut tarkastelemaan paitsi suhdettani työhön, myös suhdettani toisiin ihmisiin sekä erityisesti siihen kaikkein lähimpään - kumppaniin. Olen saanut itseni kiinni hillittömästä menettämisen pelosta sekä pessimismin kehästä, jotka saavat minut varautumaan pahimpaan ja pelkäämään, että menetän ympäriltäni kaiken hyvän. Pahinta on se, että pelon lisäksi kiusaan itseäni syyllisyydellä, sillä jollakin primitiivisellä (ja täysin käsittämättömällä) tasolla pidän itseäni syyllisenä siihen, että jotain kamalaa tulee ehkä joskus tapahtumaan. Tällainen ajatuskehä on tietenkin täysin naurettava, varsinkin, jos ottaa huomioon, että pahin synti, johon mielestäni olen syyllistynyt, on sairauslomalle jääminen. En syyllistä itseäni niinkään uupumisesta, vaan nimenomaan siitä, että en "viitsinyt" taistella töissä pidempään. 

Typerää, typerää, typerää! Mitäpä, jos antaisin kerrankin sen vahvemman ja optimistisemman minän puhua ja kuuntelisin aivan oikeasti, mitä sillä on sanottavanaan. 

Ensinnäkin: sairauslomalle jääminen ei ole ollut oma valintani. Päätöksen on tehnyt lääkäri, joka on nähnyt (MINUA PAREMMIN) jaksamiseni rajat ja uupumukseni oireet. Minun tulee luottaa siihen, että lääkäri on tässä asiassa oikeassa.

Toiseksi: Vaikka uupumukseni oireet eivät johtaneet julkiseen romahtamiseen tai synkkään psykoosijaksoon, olen silti oikeutettu olemaan sairauslomalla. Itse asiassa: jos olisin antanut tilanteen kehittyä pidemmälle, olisin saattanut hyvinkin menettää kontrollini esimerkiksi töissä, ja nyt miettisin tuon tilanteen seurauksia ja jossittelisin, miksi en jäänyt aikaisemmin pois töistä. 

Kolmanneksi: Menettämisen pelko kuuluu tähän tilaan. Se kuuluu siihen, että pidän itseäni syyllisenä kaikkeen, surkeana ja epäonnistuneena. Koen pettäneeni läheisen ihmisen, vaikka todelllisuudessa en todellakaan ole pettänyt ketään - en edes itseäni. Kumppanini ei tuomitse tilannettani, hän ei pidä minua epäonnistuneena ja hän ymmärtää, miksi en voi hyvin nykyisessä työpaikassani. Hän välittää minusta ja on minusta huolissaan, mutta hän ei tuomitse minua.

Neljänneksi: Minun on turha yrittää peittää uupumusta tai kieltää sitä itsestäni, sillä se on osa minua (ainakin juuri nyt). Siinä mielessä minun kannattaa rohkeasti näyttää myös tämä raskas puoleni läheiselle ihmiselle, sillä vain olemalla aito suhde voi kulkea oikeaan suuntaan. Toki surkean itseluottamuksen ja pelkojen suossa on todella vaikeaa heittäytyä toisen eteen kaikessa aitoudessaan, mutta onko minulla muita vaihtoehtoja? Eikö pelko kerro loppujen lopuksi siitä, että en edelleenkään itse hyväksy tiettyjä ominaisuuksia itsessäni? Minä vain projisoin tunteet toiseen ja pelkään, että hän ei hyväksy, vaikka todellisuudessa on kyse omista tunteistani.

 

Parisuhteesta kirjoittaminen on rankkaa, sillä se pakottaa minut kohtaamaan myös edelliset suhteeni ja omat toimintatapani niissä. Kohtaaminen on kuitenkin välttämätöntä, jos joskus haluan päästä eroon haitallisista ajatus- ja tunnemalleista. En haluaisi kuljettaa samoja ongelmia jokaiseen parisuhteeseen.

Ehkä yksi erikoisimmista tunne- ja päätelmämalleistani on se, että pelkään pienenkin ristiriidan tai ongelmatilanteen päätyvän automaattisesti eroon. Tunnun ajattelevan näin, koska itselleni ero on ollut selkein ja ainoa ratkaisu niin monta kertaa lähtiessäni suhteista, joissa olen kokenut olevani väärän ihmisen kanssa. Nyt tietysti pelkään, että toinen tekee samat ratkaisut, jos kokee, että uupumukseni käy liian raskaaksi hänelle. Toisaalta minun pitäisi ajatella, että tavallaan huono vointini on eräänlainen testi tuoreelle parisuhteellemme: jos kumppanini jaksaa pysyä vierelläni tämän vaikean ajan, hän jaksaa pysyä vierelläni ehkä monessa muussakin tilanteessa. 

Onneksi pystyn tällä hetkellä kohtaamaan aidosti tunteet,  joita nykytilanne aiheuttaa. Toki syyllisyydestä pitäisi päästä eroon, sillä se vie minua jatkuvasti taaksepäin, mutta ehkä yritän antaa itselleni edelleen sitä kuuluisaa aikaa. Armollisuus ei tipahda minuun taivaalta - minun on opittava se kantapään kautta, askel kerrallaan ja pikkuhiljaa. 

"Baby steps", sanoisi Bob.