Kreikan kielen sana xenos tarkoittaa muukalaista. En valinnut sanaa päivitykseni otsikoksi siksi, että tuntisin itseni erityisen muukalaismaiseksi tai eristyneeksi juuri tänään, vaan siksi, että koen tulevaisuuteni muukalaisena.

Olen herkästi elämässäni skeptinen ja pelkään uusia asioita. Tätä ominaisuutta on ollut kieltämättä vaikeaa yhdistää vapauden kaipuuseen, loputtomaan itsensä toteuttamisen pakkoon sekä vaihteluntarpeeseen. Minun on ollut pakko oppia repäisemään itseni irti totutuista kuvioista, vaikka ne tuntuisivat turvallisilta ja vakailta. Jos ne eivät kuitenkaan ole tuntuneet oikeilta, olen yleensä lähtenyt.

Repäisyn aika on jälleen läsnä, ja kaikki edessä oleva pelottaa - kuin muukalainen, jota en tunne ja jota pahimpana hetkenä pelkään ja kammoan. Onneksi sentään on myös hyviä päiviä, joina tajuan asennoitua muukalaiseen kuin ihmiseen: uteliaana, vilpittömän kiinnostuneena ja ennakkoluulottomana. Toki skeptisyyskin on tiettyyn mittaan asti tervettä, sillä se estää ottamasta liian suuria riskejä tai tekemästä päättömiä virheitä elämässä. Liiallisuuksiin mennessään skeptisyys kuitenkin ajaa pelkoon ja alkaa jarruttaa elämistä, ja juuri tuohon pisteeseen en halua. 

Päivä päivältä muistan yhä enemmän olla avoin ja toiveikas. Vaikka huonojakin hetkiä edelleen on ja tulee, ei tulevaisuus tunnu pelkästään ahdistavalta tai surkealta. En syyllistä itseäni enää jatkuvasti siitä, että olen tekemässä virheen. Enhän voi edes tietää, olenko! Enkö voisi kerrankin murehtia vasta jälkikäteen - vasta sitten, kun ja JOS jotain murehdittavaa ylipäänsä on!

Jos minä lähden kohti tulevaisuuden muukalaista avoimin ja toiveikkain mielin, voin saavuttaa jotakin hyvää. Ehkä muukalainenkaan ei näyttäydy vihamielisenä ja tuomitsevana, jos lähestyn sitä kuin ihminen ihmistä. Lopultahan kysymys on siitä, miten asiat haluaa kohdata: ystävänä vai vihamiehenä.

On viimeinen viikko. Kollegat ja nuoret kirmaavat pian kesälaitumille, ja koko lukuvuoden mittainen aherrus päättyy. Tänä vuonna seuraan aherruksen päättymistä kaukaa kotoa - tai en oikeastaan seuraa ollenkaan - aistin vain ja ajattelen. 

Pelkäsin, että viimeinen kouluviikko tuntuisi näin sairauslomalla olevasta pahemmalta, mutta olen yllättänyt itseni. Jollain tavalla tunnen myös helpotusta siitä, että sairausloma päättyy ja muuttuu virallisesti kesälomaksi. Edes syyllisyys siitä, että siirryn lomalta lomalle, ei paina enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Tämä viikko on ollut hyvä: olen saanut kiinni useaan otteeseen siitä, että olen ajatellut töihin liittyviä asioita suhteellisen neutraalilla, jopa hyvällä (!) mielellä. Ahdistus ei enää väritä kaikkea, eikä ajatus työpaikalla käymisestä enää paina minua samalla tavalla lamaannukseen kuin vielä viime viikolla painoi.

Ehkä toipuminen etenee. Ehkä lomastatuksen vaihtuminen auttaa minua asennoitumaan siihen, että olen pian samassa tilanteessa kuin kaikki muutkin. Toki tulevaisuus näyttäytyy edelleen epävarmana, mutta olen alkanut pikkuhiljaa saada takaisin tekemisen tahtoa. Tiistaina aloin lukea kirjaa, mikä ei ehkä kuulosta ihmeelliseltä, mutta minulle se oli huima kehitysaskel. En ole pystynyt tarttumaan romaaniin moneen kuukauteen vapaaehtoisesti, mutta nyt jostakin tuli tunne, että lukemiseen olisi taas mahdollista keskittyä.

Tällä hetkellä työpaikan ja kollegoiden jättäminen tuntuu haikealta ja vaikealta, mutta uskon, että minun on tehtävä tämä ratkaisu. Tiedän, että paluuta samaan paikkaan ei enää opiskelun jälkeen ole, mutta minun on vain luotettava siihen, että löydän vielä oman paikkani työelämässä. Jos jatkan tyytymiselämää, valehtelen itselleni joka päivä. Jos minulla on vapaus valita, yritän valita toisin. Ainakin nyt, kun voin.

Veljeni muistutti, että toipumisen suhteen pitää jaksaa olla kärsivällinen. Ensimmäiset hyvät päivät eivät vielä tarkoita sitä, että olisin valmis palaamaan töihin. Hän on oikeassa, ja siksi onkin hienoa, että minulla on vielä kesäloman verran aikaa jatkaa toipumista. Voin yrittää kanavoida palautuvaa energiaani kaikkeen sellaiseen mielekkääseen tekemiseen, jollaisesta olen niin pitkään kieltäytynyt. Vasta nyt - yhteensä viiden viikon sairausloman jälkeen - pystyn pikkuhiljaa aidosti tarttumaan mielihyvää tuottaviin asioihin. Askel askeleelta etenen, mutta etenen kuitenkin.

Valoisaa viimeistä viikkoa. 

Unelmat muokkautuvat ja vaihtuvat toisiin, kun päivät vierivät eteenpäin. Kuinkapa muutenkaan, sillä jostainhan ihmisen on pakko pitää kiinni. Jos ei kulje mitään kohti, tuntuu, ettei koko matkassakaan ole mitään mieltä.

Päämäärättömyyden tunne kouraisi viime viikolla niin syvältä, etten pystynyt edes kirjoittamaan. Heräsin jokaiseen päivään kuin odottaen, että olisi ollut jo ilta ja että pääsisi jo nukkumaan. Tuota olotilaa en toivo kenellekään.

Minulla on ollut unelmia, joista olen saavuttanut monia. Minulla on ollut unelmia, joita en ole saavuttanut ja joita en voisikaan saavuttaa sellaisinaan mutta joita voin muokata saavutettaviksi. Minulla on ollut - ja on yhä edelleen - unelmia, jotka kantavat minua eteenpäin myös sellaisina päivinä, joina en muista, miksi olen täällä. Juuri nyt unelmoin siitä, että löydän paikkani. Unelmoin siitä, että saan jonakin päivänä sanoa, että nautin työstäni ja että olen sopeutunut. Unelmoin perheestä, rakkauden säilymisestä ja hyvyydestä. Unelmoin siitä, että saan säilyttää sen hyvän, mitä minulla jo on.

En niinkään unelmoi siitä, mitä saatan saada huomenna. Ei, pikemminkin unelmoin siitä, että opin näkemään, kuinka monta toteutunutta unelmaa minulla jo on.

Voihan pyhä masennus sentään, millaiseen alhoon voi ihmismieli itsensä muutamassa päivässä ajaa! Käytän tässä yhteydessä uhmallakin termiä "masennus", vaikka tiedostankin käsitteen väärinkäytön riskit. En toki ole masentunut ( = minulla ei ole virallisesti diagnosoitu masennusta), mutta apea, lamaantunut, itsesäälinen ja surkea olen - ja kuinka saankaan mieltäni tästä kaikesta syyttää! Tai no - saanko?

Tapasin rakasta lapsuudenystävääni eilen ja juttelin hänen kanssaan mielen oikullisesta taidosta kääntää hyvätkin asiat huonoiksi silloin, kun sopivalta tuntuu. Olen elämässäni kymmeniä kertoja joutunut repimään itseni ylös oman mielen aiheuttamasta kuilusta, jonka syyt ovat mitättömiä, keksittyjä ja olemattomia. Kun voin huonosti, suurentelen "ongelmiani", pelkään asioita, joita ei ole tapahtunut eikä välttämättä tule tapahtumaan, ja kiinnitän huomioni kaikkeen, mikä on vähänkin vinksallaan. Ja jos ei valmiiksi ole, onpa takuulla sen jälkeen, kun olen saanut pienessä päässäni kiepsauttaa kaiken kumolleen.

Saanko siis jälleen kerran moittia itseäni siitä, etten ole oppinut mitään? Onko minun jälleen kerran hiljennettävä väkivaltaisesti sisäinen ääneni ja pakotettava itseni keskittymään kaikkeen muuhun, kaikkeen olennaiseen, kaikkeen, mihin minun pitäisi keskittyä? Ei sentään. Jos jotakin olen sairausloman aikana oppinut, ainakin sen, että nyt jos koskaan on viimeinen hetkeni oppia armolliseksi itseäni kohtaan. En voi loputtomiin yrittää ratkaista ongelmiani siten, että työnnän pääni sisällä vellovan negatiivisuuden syrjään syyllistämällä ja kumoan sen sanomiset turhina ja tyhjänpäiväisinä. Ei, minun on sittenkin opittava kuuntelemaan myös tuota ääntä, joka vetää minua alaspäin. Lopultahan on kai kyse siitä, etten hyväksy tuota ääntä - tuota totuutta puhkuvaa tyyppiä - itsessäni vaan yritän keinolla tai toisella työntää sen pois silmistä, pois mielestä. Eipä vain onnistu pois työntäminen, sillä tyyppi on osa minua, ja kaiken järjen mukaan on vain viisainta yrittää päästä sopuun sen kanssa.

En siis tällä kertaa lopeta päivitystä lupaamalla, että revin itseni ylös suosta. Ei, en aio luvata mitään pakottavaa, syyllistävää hyötyyn tähtäävää, tehokasta, paineistettua tai negatiivista. Sen sijaa lupaan, että kuuntelen, mitä sanottavaa äänellä on ja miksi sillä on niin paha olla. Ehkä se on halunnut sanoa minulle jotain niin pitkään, että alkaa olla turhautunut. Ehkä tuo sisäinen tyyppi, jota olen aina pitänyt vihollisenani, onkin lopulta se, joka minut voi pelastaa. Niin, todellakin. Pelastaa.

Kun ihminen menettää jotakin tärkeää ja arvokasta, jotakin kuolee hänen sisällään. Kun ihminen luopuu, jotakin muuttuu. En usko, että luopuminen varsinaisesti kadottaa ihmisestä  lopullisesti mitään, mutta uskon, että menettämisen ja luopumisen prosessi muuttaa ihmistä, kasvattaa ja muokkaa vahvemmaksi.

Menetin isosiskoni, kun olin 16-vuotias. Kuolemaa oli pelätty, sen varjo oli roikkunut uhkaavana ja painostavana perheemme yllä jo pitkään, eikä se siksi tullut täydellisenä yllätyksenä. Silti tieto hänen lähtemisestään pysäytti elämäni rattaat kuin seinään. Murrosikäinen, epävarma ja omien itsetunto-ongelmiensa pyörteissä painiskellut tuolloinen minäni joutui kaiken henkisen kaaoksen keskellä kohtaamaan yhtäkkiä sen, mitä konkreettinen menetys tarkoittaa. Tuo henkisesti keskeneräinen tyttö joutui kohtaamaan kuoleman, opettelemaan elämisen ilman rakasta siskoa ja huolehtimaan läheisten jaksamisesta. Kaikkein pahinta oli tuolloin kuitenkin joutua kohtaamaan se, että elämässä tapahtuu myös pahoja asioita ja että minulla ei ollut minkäänlaista kontrollia niihin.

Huomaan palaavani siskon kuoleman aiheuttamiin tuntemuksiin aina silloin, kun menetän nykyisessä elämässäni jotakin. Loppujen lopuksi, olipa kyse sitten työn, ystävän tai vaikkapa terveyden menettämisestä, pelon ja kontrollin menettämisen tunne on aivan sama. Lopulta suurin ahdistus näyttääkin kytkeytyvän siihen, etten voi kontrolloida ympärilläni olevia asioita riittävästi tai hyväksyä sitä, että maailmaa ei voi hallita.

Luin jostakin, että juuri kontrolloimisen tarve on tyypillinen työuupujan piirre. En ihmettele lainkaan! Olen kyllä tiedostanut jollakin tavalla olevani perfektionisti ja vaativa itseäni kohtaan, mutta en ole koskaan tajunnut (yhtä kirkkaasti kuin nyt), että myös menettämisen pelossani on kysymys kontrollista. En voi hallita toisen ihmisen tunteita, joten minun pitää vain oppia luottamaan. Minun pitää oppia luottamaan siihen, että asiat järjestyvät ja että myös minä ansaitsen hyvää. Pelko syö tuota hyvää, joten mitä paremmin pääsen peloistani eroon, sitä valoisammalta näyttävät myös tulevat päivät.