Mitä ihmettä tarkoittaa tämä järkyttävä, täysin arvaamaton ja hallitsematon mielialojen vaihteleminen?! Olen madannut tänään sellaisissa pohjamudissa, että oksat pois, vaikka eilinen oli hyvä ja reipas päivä. Tunteeni ponnahtelevat jojon lailla ylös ja alas (tosin sillä erolla normaaliin, että tällä hetkellä jojon iloinen yläpää lienee vain noin keskivaiheilla). Pahinta masennusaallossa on se, että alan nähdä surkeina myös asiat, jotka elämässäni ovat hyvin. Alan keksiä ongelmia sinne, missä niitä ei alun perin ole ollut, märehdin ja synkistelen ja pyöritän mielessäni kaikista pahimpia ja onnettomimpia vaihtoehtoja. Tunnistan tämän olotilan ajalta, jolloin edellisen kerran maltoin pysähtyä kuuntelemaan itseäni. Olen paahtanut menemään niin pitkään touhuamalla ja tekemällä, etten ole aikoihin uskaltanut seisahtua kuuntelemaan, kuinka huonosti voin. Onneksi nyt seisahduin, vaikka rankkaa onkin ollut.

Koska olen pelännyt kohdata näitä ikäviä tunteita, en ole halunnut aikaisemmin pysähtyä. Tuntuu todella rankalta katsoa peilistä sellaista itseä, joka joutuu edelleenkin painimaan vanhojen, lapsuudesta ja teini-iästä juontuvien ongelmien kanssa. Tuntuu niin ankealta myöntää, että en edelleenkään ole päässyt irti hyväksynnän hakemisen tarpeesta tai ylitsevuotavasta velvollisuudentunnosta. Toisaalta: ehkä en ole aikaisemmin ollut riittävän kypsä näkemään, mistä ongelmat johtuvat ja miten niihin voisi vaikuttaa. Yli 30-vuotiaana alan tuntea jo itseäni sen verran, että tiedän suunnilleen, missä olen ollut (vaikka en tietäisikään, minne olen menossa).

Olen työstänyt uupumustani joka päivä - välillä yksin, välillä päiväkirjan, välillä toisten ihmisten kanssa. Kaipaan keskusteluapua päivittäin, ja pääsen onneksi taas ensi viikolla puhumaan ammattilaisten kanssa. Tuntuu, että pääni räjähtää kaikesta tästä ajattelusta! Tiedän, että minun pitäisi keskittyä tekemään mukavia asioita ja hakea hyvää oloa niistä, mutta ongelmani on se, ettei mikään tunnu vieläkään mukavalta. Olen psyykkisesti niin lukossa, että kaikkea tekemistä seuraa vain armoton väsymys ja mitäänsanomaton, anhedonistinen tunne. Toivon sydämestäni, että jonain päivänä asiat alkavat jälleen tuntua joltakin. Joltakin muulta kuin ahdistukselta tai surulta.

Toivottavasti tunnejojo heilahtaisi huomenna taas asteen ylöspäin. Sitä odotellessa...