Elämäntilanteeni on tällä hetkellä täynnä epävarmuutta, mikä taitaa kaiken järjen mukaan olla myös syynä ankeaan olotilaani. Epävarmuutta on toki pakko oppia sietämään elämässä, ja olen kyllä mielestäni tiettyyn pisteeseen asti oppinutkin, mutta jostain syystä tänä keväänä kaikki henkisen selviytymisen häytysmittarit ovat päässeet vilkkumaan punaisella. Tuntuu, etten pysty tarttumaan keinoihin, joiden avulla olen aiemmin selviytynyt ahdistavasta tilanteesta.

Epävarmuuksista suurin tällä hetkellä on työ. Nykyinen määräaikainen työsuhteeni on päättymässä, mikä sinänsä on helpotus, sillä olen viimein myöntänyt itselleni, etten ole vieläkään sellaisessa työssä (tai työpaikassa), jossa pystyisin olemaan loppuelämäni. Toisaalta kuitenkin tuleva työttömyys pelottaa, sillä en tällä hetkellä lainkaan tiedä, mitä ryhdyn tekemään. Mistä löydän sen itseni, jota olen etsinyt kaikki nämä opiskelu- ja työssäolovuodet?

Pääsin opiskelemaan, mikä sinänsä on hieno juttu, mutta nyt olen alkanut epäillä jopa opiskelun mielekkyyttä. Jos opinnot antavat lisäpätevyyttä samalle alalle, jolla nyt olen, kannattaako minun ylipäänsä lähteä opiskelemaan? Eikö minun pikemminkin kannattaisi yrittää etsiä jotain aivan muuta? Ehkä kannattaisi, mutta mistä ja miten? Miten yhtäkkiä tietäisin, millaisia töitä minun pitäisi etsiä, jos en kymmenen vuoden opiskelun ja neljän vuoden työssäolon jälkeenkään tiedä, mitä haluan tehdä? Minulla on jonkinlainen aavistus ja tuntuma siitä, millainen työ toisi minulle eniten onnistumisen tunnetta ja saisi minut tuntemaan itseni merkitykselliseksi, mutta mikä tuo työ konkreettisesti olisi - sitä en vieläkään tiedä.

Epävarmuutta tuottaa myös tuore parisuhde, joka on tällä hetkellä eräänlaisen koettelun kynnyksellä uupumiseni vuoksi. Toisaalta ajattelen, että on hyvä kohdata henkisiä vuoria jo alussa, jotta voimme varmistua siitä, että suhde kestää pahemmatkin pomput. Toisaalta koen kuitenkin ajoittain hillitöntä epävarmuutta siitä, jaksaako toinen sittenkään katsella minua nyt tai tulevaisuudessa. Väsyminen ja merkityksettömyyden tunne on saanut minut ajattelemaan, että olen epäonnistunut ja että minua on juuri nyt vaikea sietää. Siksi tietysti pelkään myös sitä, että minut jätetään.

Konkreettisin ja akuutein epävarmuustekijä on vanha tuttu kysymys siitä, pitäisikö minun jäädä sairauslomalle vai ei. Joinakin hetkinä olen aivan loppu ja ajattelen vain, etten jaksa enää. Toisina - parempina - hetkinä taas koen, etten ole riittävän väsynyt. "Ovathan kaikki muutkin väsyneitä", ajattelen, "eivätkä he jätä velvollisuuksiaan hoitamatta." Vertaan itseäni muihin ja leimaan itseni laiskaksi ja saamattomaksi, turhaksi valittajaksi, joka ei vain yritä tarpeeksi. Tavallaan en usko tuohon ääneen, mutta tavallaan - ja valitettavasti, sanoisin - uskon.