Unelmat muokkautuvat ja vaihtuvat toisiin, kun päivät vierivät eteenpäin. Kuinkapa muutenkaan, sillä jostainhan ihmisen on pakko pitää kiinni. Jos ei kulje mitään kohti, tuntuu, ettei koko matkassakaan ole mitään mieltä.

Päämäärättömyyden tunne kouraisi viime viikolla niin syvältä, etten pystynyt edes kirjoittamaan. Heräsin jokaiseen päivään kuin odottaen, että olisi ollut jo ilta ja että pääsisi jo nukkumaan. Tuota olotilaa en toivo kenellekään.

Minulla on ollut unelmia, joista olen saavuttanut monia. Minulla on ollut unelmia, joita en ole saavuttanut ja joita en voisikaan saavuttaa sellaisinaan mutta joita voin muokata saavutettaviksi. Minulla on ollut - ja on yhä edelleen - unelmia, jotka kantavat minua eteenpäin myös sellaisina päivinä, joina en muista, miksi olen täällä. Juuri nyt unelmoin siitä, että löydän paikkani. Unelmoin siitä, että saan jonakin päivänä sanoa, että nautin työstäni ja että olen sopeutunut. Unelmoin perheestä, rakkauden säilymisestä ja hyvyydestä. Unelmoin siitä, että saan säilyttää sen hyvän, mitä minulla jo on.

En niinkään unelmoi siitä, mitä saatan saada huomenna. Ei, pikemminkin unelmoin siitä, että opin näkemään, kuinka monta toteutunutta unelmaa minulla jo on.