Musiikkitermi quasi tiivistää osuvasti viime päivien, viikkojen ja jopa kuukausien tunne-elämäni: "lähes", "melkein". Olen elänyt pitkään eräänlaista näennäisten tunteiden elämää, jossa yritän tekemällä ja pakottamalla saavuttaa erilaisia tunnetiloja mutta jossa olen kerta toisensa jälkeen joutunut myöntämään, että asiat ja tilanteet eivät tunnu samoilta kuin ennen. Joskus saatan päästä jopa lähelle ja muistaa, miltä jokin tilanne on joskus tuntunut tai miksi jokin asia on saanut minut aikaisemmin hymyilemään. Nykyinen tunnetila on kuitenkin synkkä turtuneisuus, josta en tunnu pääsevän millään eroon.

On kammottavaa joutua myöntämään, että mikään ei tunnu miltään. Yhteys elämäniloon ja elämänvimmaan on täydellisesti kateissa, enkä tiedä, mistä lähtisin tuota yhteyttä uudelleen etsimään. Minua on kehotettu sairausloman aikana tekemään asioita, joista minulle tulee aidosti hyvä olo ja joista nautin, mikä kuulostaa sinänsä melko yksinkertaiselta ja mukavalta tehtävältä. Mukavuus on kuitenkin kaukana siitä hetkestä, jona tajuaa, että tällä hetkellä ilonaiheita ei juurikaan ole. Nekin hyvät asiat, joita minulla on, uhkaan sabotoida pelkäämällä ja varautumalla pahimpaan. En uskalla turvautua kehenkään tai mihinkään, koska pelkään, että menetän kaiken.

En muista, milloin viimeksi olisin rypenyt näin pohjalla itseluottamuksen puutteen suossa. Jokaisessa tilanteessa käännän syyn itseeni, pelkään aiheuttavani toisille harmia ja taakkaa ja pelkään, etten pysty kohtaamaan negatiivisia tunteita tai sitä, että joku olisi kanssani eri mieltä jostain. Olen menettänyt täysin uskon siihen, että olen arvokas ja riittävä, koska syyllistän itseäni edelleen ja pidän itseäni epäonnistuneena. Tarvitsisin onnistumisen tunteita ja hyväksytyksi tulemisen tajuamista, jotta pääsisin pikkuhiljaa kipuamaan ylös tästä alhosta. Mutta mistä keksin yhtäkkiä tekemistä, joka tuottaa minulle onnistumisen tunteen, jos en pysty saavuttamaan hyvänolontunnetta mistään itselleni mieluisasta asiasta?

"Kärsivällisyyttä, malttia", muistuttavat läheiseni. Voi, kunpa jaksaisin odottaa ja toivoa, että aika riittää. Edes johonkin asti.