Voihan pyhä masennus sentään, millaiseen alhoon voi ihmismieli itsensä muutamassa päivässä ajaa! Käytän tässä yhteydessä uhmallakin termiä "masennus", vaikka tiedostankin käsitteen väärinkäytön riskit. En toki ole masentunut ( = minulla ei ole virallisesti diagnosoitu masennusta), mutta apea, lamaantunut, itsesäälinen ja surkea olen - ja kuinka saankaan mieltäni tästä kaikesta syyttää! Tai no - saanko?

Tapasin rakasta lapsuudenystävääni eilen ja juttelin hänen kanssaan mielen oikullisesta taidosta kääntää hyvätkin asiat huonoiksi silloin, kun sopivalta tuntuu. Olen elämässäni kymmeniä kertoja joutunut repimään itseni ylös oman mielen aiheuttamasta kuilusta, jonka syyt ovat mitättömiä, keksittyjä ja olemattomia. Kun voin huonosti, suurentelen "ongelmiani", pelkään asioita, joita ei ole tapahtunut eikä välttämättä tule tapahtumaan, ja kiinnitän huomioni kaikkeen, mikä on vähänkin vinksallaan. Ja jos ei valmiiksi ole, onpa takuulla sen jälkeen, kun olen saanut pienessä päässäni kiepsauttaa kaiken kumolleen.

Saanko siis jälleen kerran moittia itseäni siitä, etten ole oppinut mitään? Onko minun jälleen kerran hiljennettävä väkivaltaisesti sisäinen ääneni ja pakotettava itseni keskittymään kaikkeen muuhun, kaikkeen olennaiseen, kaikkeen, mihin minun pitäisi keskittyä? Ei sentään. Jos jotakin olen sairausloman aikana oppinut, ainakin sen, että nyt jos koskaan on viimeinen hetkeni oppia armolliseksi itseäni kohtaan. En voi loputtomiin yrittää ratkaista ongelmiani siten, että työnnän pääni sisällä vellovan negatiivisuuden syrjään syyllistämällä ja kumoan sen sanomiset turhina ja tyhjänpäiväisinä. Ei, minun on sittenkin opittava kuuntelemaan myös tuota ääntä, joka vetää minua alaspäin. Lopultahan on kai kyse siitä, etten hyväksy tuota ääntä - tuota totuutta puhkuvaa tyyppiä - itsessäni vaan yritän keinolla tai toisella työntää sen pois silmistä, pois mielestä. Eipä vain onnistu pois työntäminen, sillä tyyppi on osa minua, ja kaiken järjen mukaan on vain viisainta yrittää päästä sopuun sen kanssa.

En siis tällä kertaa lopeta päivitystä lupaamalla, että revin itseni ylös suosta. Ei, en aio luvata mitään pakottavaa, syyllistävää hyötyyn tähtäävää, tehokasta, paineistettua tai negatiivista. Sen sijaa lupaan, että kuuntelen, mitä sanottavaa äänellä on ja miksi sillä on niin paha olla. Ehkä se on halunnut sanoa minulle jotain niin pitkään, että alkaa olla turhautunut. Ehkä tuo sisäinen tyyppi, jota olen aina pitänyt vihollisenani, onkin lopulta se, joka minut voi pelastaa. Niin, todellakin. Pelastaa.