Itsetutkiskeluni syövereissä lueskelin tänään vanhoja päiväkirjojani, jotka osoittivat aika selkeästi, että olen ollut aikaisemminkin uupunut - en vain ole itse tajunnut sitä. Täsmälleen samat oireet ja ajatukset ovat vainonneet minua kaksi vuotta sitten edelllisessä työpaikassani. Tuolloinkin pohdin, pitäisikö minun vaihtaa työpaikkaa tai jopa alaa, sillä jokainen aamu ahdisti.

Kuvaavaa on tapa, jolla kirjoitan luovuttamisesta. Olen tähän asti ajatellut, että työstä pois jääminen ja oman heikkouden (tai uupumisen) myöntäminen on luovuttamista. Luovuttaminen on tarkoittanut sitkeyden puutetta, epäonnistumista ja surkeuden merkkiä, jota en ole voinut itseltäni missään tilanteessa aikaisemmin hyväksyä. Entinen minäni ei olisi voinut elää sen tosiasian kanssa, että ei olisi selviytynyt jostakin työtilanteesta tai saanut taisteltua määräaikaista työsuhdetta loppuun.

No, nyt olen tuossa tilanteessa: en ole jaksanut "taistella" nykyistä työsuhdettani loppuun. En ole jaksanut kammeta itseäni väkisin tilanteisiin, joissa ahdistus ja uupumuksen tunne ovat kasvaneet päivä päivältä. En ole enää jaksanut elää itseäni vastaan, sillä en näe itse taistelussa enää samaa gloriaa kuin ennen. En olisi parempi tai onnistuneempi ihminen, vaikka menisin takaisin töihin ja taistelisin itseni läpi lopuista päivistä. Ei, päinvastoin. Olen onnistuneempi, parempi, juuri siksi, että olen uskaltanut jäädä pois ahdistavasta työpaikasta kuunnellakseni itseäni. Olen onnistuneempi ihminen, koska en enää koe, että sairauslomalle jääminen olisi luovuttamista. Sairauslomalle jääminen on ensimmäinen askeleeni oikeaan suuntaan moneen, moneen vuoteen! 

Aikaisemmin olen taistellut vuodet läpi pitkää kesälomaa odottaen ja uuden työsuhteen korjaavaan voimaan luottaen. Mitään lopullista korjausta ei tietenkään ole tullut, koska perusongelma piilee työn luonteessa ja siinä, etten ehkä sittenkään sovellu tälle alalle. Nyt koen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan todella tekeväni ratkaisun omin päin, omista lähtökohdistani, omia tunteitani ja ajatuksiani kuunnellen. En halua tehdä työtä vain siksi, että "työtä pitää tehdä" tai siksi, että muut odottavat minun elävän jonkin tietyn kaavan mukaan. Ei, haluan tehdä työtä, jota todella HALUAN tehdä.

Vanhojen päiväkirjojen lukeminen palautti mieleen muutamia suuria muutoksia, joita olen viime vuosina elämässäni kohdannut. Oikeastaan matka kohti aitoa minua alkoi, kun erosin aviomiehestäni muutama vuosi sitten. Halusin itse tuota eroa, sillä en voinut olla oma itseni suhteessa. Tuosta suuresta ratkaisusta alkoi matka, jonka aikana olen uskaltanut enemmän tai vähemmän kuunnella itseäni. Totta kai yksin oleminen on ollut ajoittain rankkaa, ja uusissa parisuhteissa kannan selvästi edellisen suhteen solmuja mukanani, mutta kiitän itseäni edelleenkin tuosta ratkaisusta. Jos en olisi lähtenyt onnettomasta liitosta, en tiedä, olisinko koskaan oppinut elämään itseäni kuunnellen ja itselleni rehellisesti. Nyt tiedän, että minussa on voima tehdä suurikin muutos, jos vain uskallan luottaa siihen, että suunta on oikea.

Punnitsin tänään nykyisestä työpaikastani lähtemisen hyötyjä ja haittoja ja vastapainoksi työpaikkaan jäämisen hyöytyjä ja haittoja. Lopputulos osoitti, että lähteminen saisi aikaan enemmän hyvää, vaikka irtiottoon sisältyykin riskejä ja epävarmuutta. Totta kai asiat saattavat mennä myös pieleen, mutta toisaalta: haluanko jäädä nykyiseen tilanteeseeni kitkuttamaan ja jossittelemaan, mitä hyvää muutos mahdollisesti olisi voinut tuoda tullessaan? Ei, en halua. Mieluummin otan riskin ja hyppään rohkeasti polulle, jonka määränpäätä kukaan ei vielä tiedä. Olipa määränpää mikä tahansa, uskon vakaasti, että tuo määränpää on parempi kuin se satama, johon nykyinen tilanteeni minut voisi viedä.