Kitkuttelen päivästä toiseen ahdistuneena ja voipuneena, mutta en saa millään tehtyä uutta päätöstä sairauslomalle jäämisestä. Ajatus lomasta tuntuu helpottavalta ja hyvältä, mutta pelkään, että en vieläkään ole riittävän huonossa kunnossa jäädäkseni pois töistä. Typerää, tiedän, mutta en voi itselleni mitään. Kaikki ympärilläni kehottavat minua kuuntelemaan itseäni ja ottamaan aikaa, jotta pääsen kunnolla toipumaan, mutta minä - oma pieni viholliseni - en millään jaksa uskoa, että nyt on aika.

Distressi on uuvuttavaa ja negatiivista stressä, joka ei auta yksilöä suoriutumaan paremmin vaan syö voimia ja henkisiä voimavaroja. Olen kärsinyt distressistä niin kauan, etten edes muista enää, milloin olen viimeksi nauttinut työnteosta tai kokenut jonkinlaista innostusta tai onnistumista. Huolestuttaa. 

Jos joku voisi viedä minusta tämän karmean syyllisyyden- ja velvollisuudentunteen ja patistaa minut lomalle, ottaisin käskyn vastaan. Mutta pystynkö itse tekemään ratkaisua ja kantamaan siitä vastuun? En. En näemmä pysty, sillä pelkään liikaa sitä, että työn loputtua huomaan olevani tyhjää täynnä.