On viimeinen viikko. Kollegat ja nuoret kirmaavat pian kesälaitumille, ja koko lukuvuoden mittainen aherrus päättyy. Tänä vuonna seuraan aherruksen päättymistä kaukaa kotoa - tai en oikeastaan seuraa ollenkaan - aistin vain ja ajattelen. 

Pelkäsin, että viimeinen kouluviikko tuntuisi näin sairauslomalla olevasta pahemmalta, mutta olen yllättänyt itseni. Jollain tavalla tunnen myös helpotusta siitä, että sairausloma päättyy ja muuttuu virallisesti kesälomaksi. Edes syyllisyys siitä, että siirryn lomalta lomalle, ei paina enää yhtä paljon kuin aikaisemmin. Tämä viikko on ollut hyvä: olen saanut kiinni useaan otteeseen siitä, että olen ajatellut töihin liittyviä asioita suhteellisen neutraalilla, jopa hyvällä (!) mielellä. Ahdistus ei enää väritä kaikkea, eikä ajatus työpaikalla käymisestä enää paina minua samalla tavalla lamaannukseen kuin vielä viime viikolla painoi.

Ehkä toipuminen etenee. Ehkä lomastatuksen vaihtuminen auttaa minua asennoitumaan siihen, että olen pian samassa tilanteessa kuin kaikki muutkin. Toki tulevaisuus näyttäytyy edelleen epävarmana, mutta olen alkanut pikkuhiljaa saada takaisin tekemisen tahtoa. Tiistaina aloin lukea kirjaa, mikä ei ehkä kuulosta ihmeelliseltä, mutta minulle se oli huima kehitysaskel. En ole pystynyt tarttumaan romaaniin moneen kuukauteen vapaaehtoisesti, mutta nyt jostakin tuli tunne, että lukemiseen olisi taas mahdollista keskittyä.

Tällä hetkellä työpaikan ja kollegoiden jättäminen tuntuu haikealta ja vaikealta, mutta uskon, että minun on tehtävä tämä ratkaisu. Tiedän, että paluuta samaan paikkaan ei enää opiskelun jälkeen ole, mutta minun on vain luotettava siihen, että löydän vielä oman paikkani työelämässä. Jos jatkan tyytymiselämää, valehtelen itselleni joka päivä. Jos minulla on vapaus valita, yritän valita toisin. Ainakin nyt, kun voin.

Veljeni muistutti, että toipumisen suhteen pitää jaksaa olla kärsivällinen. Ensimmäiset hyvät päivät eivät vielä tarkoita sitä, että olisin valmis palaamaan töihin. Hän on oikeassa, ja siksi onkin hienoa, että minulla on vielä kesäloman verran aikaa jatkaa toipumista. Voin yrittää kanavoida palautuvaa energiaani kaikkeen sellaiseen mielekkääseen tekemiseen, jollaisesta olen niin pitkään kieltäytynyt. Vasta nyt - yhteensä viiden viikon sairausloman jälkeen - pystyn pikkuhiljaa aidosti tarttumaan mielihyvää tuottaviin asioihin. Askel askeleelta etenen, mutta etenen kuitenkin.

Valoisaa viimeistä viikkoa.