Tänään olen miettinyt paljon sitä, miksi olen sellainen kuin olen ja miksi ajaudun yhä edelleen samoihin ajatusmalleihin kuin joskus nuorempana, vaikka minun pitäisi kaiken järjen mukaan tietää tästä elämästä jo vähän enemmän...

Veljeni kanssa olen pohtinut paljonkin malleja, joita olemme oppineet kotona ja nuoruudessa. Yksi vahvimmista selkärankaani juurtuneista malleista on ollut se, että kouluun mennään vaikka pää kainalossa, työt hoidetaan aina ensimmäiseksi ja se, mitä luvataan, myös pidetään. Koska minuun on iskostunut hirvittävän voimakas velvollisuudentunto, olen neljän vuoden työurani ajan ajanut itseäni työssä eteenpäin nimenomaan velvollisuudentunnosta. Vaikka aikaisemminkin olen kärsinyt motivaation ja merkityksellisyyden puutteesta, olen aina saanut pakotettua itseni taistelemaan työsuhteet loppuun asti, koska en yksinkertaisesti ole antanut itselleni lupaa luovuttaa.

Niin, luovuttaa. Siinä se taas tuli. Miksi ihmeessä jaksan yhä edelleen kurittaa itseäni ajattelemalla, että sairauslomalle jääminen uupuneena on luovuttamista ja epäonnistumista? Miksi ihmisarvoani määrittää niin hirvittävän voimakkaasti vain se, mitä saan aikaiseksi työssä? Miten olen saattanut laiminlyödä itseäni ja läheisiäni näin pitkään ajattelemalla tällä tavalla? Eikö nyt viimeinkin olisi aika herätä ja havahtua tajuamaan, että sairauslomalle jääminen ei ole luovuttamista vaan rohkeutta kuunnella omaa itseään, muuttaa asioita ja ottaa riskejä paremman elämän ja todellisemman minän puolesta?

No, edellä kaiketi vastasin osittain tuohon miksi-kysymykseen, sillä olen pienestä pitäen oppinut siihen, että ei saa luovuttaa. Koskaan aikaisemmin en kuitenkaan ole ymmärtänyt, että velvollisuudentuntoni on niin voimakas, että se hallitsee näin totaalisesti koko elämääni! Olen iloinen, että näen tämän kaiken nyt. Tiedostamisesta lähtee muutos, ja juuri muutoksen tielle minun on pakko uskaltaa astua.